keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Keskenmenon salattu maailma

** Teksti sisältää voimakkaita tunteita **
 
Ehkä nyt on oikea aika kertoa tarkemmin viime keväästä ja nostaa kissa pöydälle (ei siis kirjaimellisesti, kun ne ei kerrankin parveile tässä näppäimistöllä).

Otsikko siitä jo kertookin paljon. Keskenmeno ja niiden jälkitunnelmat.
Perhettämme kohtasi suru 1.2.2015 kun pienin tulokkaamme päätti jäädä vain haaveeksi ja tuikkia kauneimpana iltatähtenä meille.
Kyllä sitä ajatellessa edeleen silmät kostuvat, varsinkin kun nyt elämme lasketun ajan lähipäiviä.

Kesken menot tuntuvat aina olevan omanlaisensa tabu, niistä ei puhuta. Omalla kohdallani olen siitä puhunut, en tosin ihan kailille, mutta en ole sitä salaillutkaan. Ensimäinen kuukausi meni asian käsittelyyn perhepiirissä ja suurimman tunnemyrskyn jälkeen asiasta kerroimme läheisimmille.

Jälkeen päin kun ajattelen tammikuun loppua ja helmikuuta, se on todella sekainen ajanjakso. Siihen mahtui niin paljon iloa, mutta vastapainona oli suurta surua.
Tammikuun viimeinen viikko kotirintamalla oli vatsataudin kyydittämää aikaa, onneksi se tauti ei tarttunut Viveaan. Minussa se jylläsi sitäkin kovemmin ja tarttui parin päivän päästä Jarkkoonkin. Se oli todella raskasta, kun muksussa olisi virtaa riittänyt, mutta itsellä ei voimia ollut kuin sankoon oksentamiseen ja hädin tuskin ruuan laittamiseen. Vielä puolikuntoisena ollessani Jarkko sairastui ja minä astuin johtoon kotiaskareissa. Raskasta.
Tammikuun viimeisenä (lauantai) päivänä muistan lukeneeni ilo uutisen, kaveri oli saanut pojan. Vaikka ei oltu pitkään aikaan tavattukaan, niin kyllä olin iloinen heidän puolestaan ja toki samalla ajattelin meidän tulevaa pienokaistamme onnellisena.
Sitten tuli suora pudotus!
Sunnuntai aamuna muistan heränneeni ja masussa tuntui kummalliselta, pistävältä. Ihan kuin joku nipistäisi sisältä. Pelko valtaa mielen, enkä halua nousta ylös. Jarkko nousee ja hoitaa Vivean aamutoimet ja minä makaan peloissani sängyssä. Jarkolle en pelostani vielä kerro. "Eihän mitään pahaa tapahdu?" ajattelen. En halua nousta, jos makaamalla voin pienokaisemme pelastaa.
Olet kulkenut mukanani jo yhdeksän viikkoa ja haluan sen muuttuvan yhdeksäksi kuukaudeksi, sekä sen jälkeen moniksi vuosikymmeniksi.
Pakko lähteä vessaan.
Sitä kertaa en unohda...
Verta... APUA! EI!
Se epäuskon tunne, vaikka sitä on pelännyt peiton alla maaten viimeisen tunnin.
En ole koskaan ollut niin sekaisin, etten tiedä mitä pitäisi sanoa tai ajatella. Pää oli ihan tyhjä. Istun siinä, en itke, en naura, en tee mitään. En edes ajattele. Lopulta herään ja huudan Jarkolle: "minulle tuli keskenmeno!"
Kuuluu kolinaa; Jarkko nostaa Vivean syöttötuolista (olivat juuri syömässä lounasta klo 11) ja vie hänet pinnasänkyyn rauhaan ja juoksee kylppäriin. "mitä?"
Jarkko polvistuu eteen ja halaa. Silloin kyyneleet tulevat, eikä niille näy loppua. Kyllä, se on totta. Meidän pieni ei ollut valmis tähän maailmaan.
Kyyneleitä virtaa ja virtaa, ajatus ei juokse ja haluan vain käpertyä jonnekin itkemään.
Soitan lopulta päivystykseen ja kysyn neuvoja jatkosta. Neuvovat tarkkailemaan tilannetta ja vuoto on normaalia runsaampaa yleensä viikon. Kehottavat myös ottamaan yhteyttä myös neuvolaan, että pääsen puhumaan asiasta. Minullahan olisikin ollut ensimäinen äitiysneuvola seuraavana keskiviikkona (4.2), ainakin se aika on peruttava tai muutettava sen syy.
Koko sunnuntaipäivä menee ihan pilvessä, muistan vain kun Vivea nauraa ja tekee tukeavasten kävelyharjoituksiaan ja minä koitan niille hymyillä.
Jarkko oli vielä puolikuntoinen maanantaina ja jäi sen takia kotiin. Hyvä niin, en tiedä miten olisin selvinnyt maanantaista yksin. Minulla ei ollut mitään halua tehdä mitään, ei edes nousta sängystä vaikka Vivea jo kiljui ilosta pupu kainalossa ja halusi leikkimään.
Voi sitä kyynelten määrää... Paljonko ilminen voi itkeä? Nyt tiedän....paljon!
Mieleeni juolahtaa tulevana torstaina olevat ystävän häät. Menenkö niihin vai jätänkö välistä? Vaikka olisi tapahtunut mitä, niin elämä jatkuu. Eikö niin? Maailman loppu tuli, mutta silti nurkan takaa tulee ajokärrystänsä tukea ottava, varmoin pienin askelin töpöttelevä tyttönen naurussa suin ja haluaa äidin syliin. ♥ Pelastajani.
Kyllä, elämä jatkuu vaikka kuinka itketäisi. En siis peru häihin ilmoittautumistamme. Helppoa se ei ole, siis eläminen omien tunteidensa kanssa.
Maanantaina saan soitettua neuvolaan ja peruttua äitiysneuvola ajan ja koitan samalla kysellä keskusteluaikaa neuvolatädillemme, johon puhelimesta vastataan "pitääkö sun päästä puhumaan?". Kysymys oli niin töksähtävä ja töykeä, että ihan ihmetyttää, enkä omalta mielentilaltani osaa siihen oikein suhtautua. Selitän, että päivystyksestä olivat sellaista kehottaneet ja samalla voisin saada lähetteen raskaustutkimuksiin kuukauden päähän, että varmasti kaikki on kunnossa ja raskaus on todellakin päättynyt, eikä mitään ole sisälle jäänyt. "No, voinhan minäkin tästä sen lähetteen sulle kirjottaa, tai sitten teet testin ite ihan koti testerillä". Ai niinkin voi tehä... Se on kiva tietää, mutta ei minulle tuohon äänensävyyn tarvitse puhua. En yleensäkään hae empatiaa soittamalla päivystykseen, neuvolaan tai muihinkaan sellaisiin paikkoihin, mutta kerrankin olisin kaivannut edes vähän empaattisempaa ihmistä puhelimen toiseen päähän. Vaikka sinä kuulisit keskenmenoista 10 kertaa päivässä, niin minulle tämä oli ensimäinen kerta ja olen oikeasti shokissa, enkä tiedä mitä tehdä. En osaa avautua puhelimessa ollenkaan, päässä vain pyörii kummallista sumuharsoa josta ei näe läpi. Aika on siis peruttu ja uutta aikaa en saanut, teen kotona raskaustestin kuukauden päästä ja siitä näen onko kaikki kunnossa. Ok. Mutta olo on silti tyhjä. En tiedä mistä olisin neuvolassa puhunut, mutta siitä olisi varmasti ollut apua.
Jos sinulle, lukijani, joskus käy näin, niin vaadi sitä puheaikaa neuvolasta tutulta hoitajaltasi.
Kun seuraavan kerran näin nauvolatätiämme Vivean neuvolassa, hän sanoikin ihmetelleensä kun aikani olikin peruttu ja kun oli tietojani mennyt katsomaan oli huomannut tilanteen. Oli kuitenkin ihmetellyt kun en ollut tullut puhumaan tai ns. jälkitarkastukseen hänen luokseen. Kerroin asian ja hän oli ihan äimänä, miten neuvolapuhelimesta oli voitu nuin sanoa. Heillä on kuitenkin pääsääntöisesti tapana antaa km saaneille aika, että pääseevät puhumaan ja selvittämään päätään asiasta asiantuntijan kanssa.
Muistakaa siis vaatia oikeuksianne ja toimikaa niin kuin se pieni ääni sisällä sanoo, vaikka se olisi joskus melkein hukkunut kyyneliin, kyllä se silti yrittää teille puhua. Itsestäni ei vain ollut taistelijaksi puhelimessa, kun muutenkin taistelin kyyneleitä vastaan. Yksi taistelu riittää.
Omalla tavallaan tulevat häät, vaikka olivatkin vain muutaman päivän km jälkeen, tulivat oikein tilauksesta. Sain muuta ajateltavaa, vaikka eihän nämä asiat koskaan katoa.
Lähdin Vivean kanssa keskiviikkona ajamaan Iisalmeen ja jo paikan muutos teki terää, vaikka muistakin itkeneeni itseni uneen illalla. Juhlatkin sujuivat hienosti ja olivat hääparin näköiset pirskeet. Ihanaa oli, kiitos siitä. Paluu matkalla kyynelportit meinasivat taas aueta, mutta muistutin itseäni, että nyt on kallislasti kyydissä ja iltapimeä, eikä itkulle ole sijaa. Olimme siis juhlimassa Pielavedellä ja matkaa Iisalmeen on n. 50 km.
Iloa, surua, iloa ja tottakai lisää surua....
Pian saimmekin sitten tietää ukkini syövästä, jolle ei ollut enää mitään tehtävissä. Elinaikaa vain muutama viikko, mutta onneksi loppu oli rauhallinen.
Niinpä ukki lähti katsomaan meidän pienemme perään ja nyt he tuikkiivat yhdessä pilvien lomassa.

Kysyin jo aiemmin kuinka paljon ihminen voi itkeä ja vastasin paljon. Erittäin paljon. Niin paljon ettei jaksa enää itkeä. Sen huomasin ukin hautajaisissa 20.3. kun kyyneleitä ei vain enää tullut. Ei ainoatakaan. Pelkkä turtumus.

Se on raskasta, mutta se on kestettävä. Jospa tämä oli luonnon valinta. Jos lapsellamme ei olisi ollut ollu hyvä täällä. Jos hän olikin niin sairas että näin on parempi. Jospa luonto ja kehoni päättivät oikein. Kun keskenmeno sattuu näin aikaisilla viikoilla, sitä ei aleta tutkimaan. Lohduttaudun vain ajatuksella, ettei kaikki olisi ollut hyvin tässä maailmassa ja näin on parempi. Ja jos jotain todella vakavaa olisi todettu ultraäänessä, tämä säästi minut ja Jarkon vaikealta päätökseltä. Päätökset ovat aina vaikeita kun ne koskettavat toisen elämää ja samalla omaakin. Ehkä tämä oli tarkoitettu näin. Ainakin siihen on hyvä lohduttautua ja se riittää minulle.


Tämä oli minun tarinani, minun kokemukseni. Moni joka lukee tämän varmaan ihmettelee miksi kirjoitan siitä. Haluan vain kirjoittaa tunteistani siihen liittyen ja jätän tämän tähän. Jospa joku saisi tästä voimaa, kun ei ole ainoa ja eihän tämä mikään salailun asia ole. Se on elämää, vaikka tätä kirjoettaessanikin itkin... paljon. Aika parantaa ja aina jää arpi, vaikka sekin vaalenee. Näitä asioita ei ole tarkoituskaan unohtaa. Se on elämää.
Olen katkera, mutta myös samalla tunnen että en olisi voinut tehdä mitään toisin. Se nyt vain meni näin.
Minä nostin omalta osaltani kissan pöydälle ja kerroin miltä minusta on tuntunut ja mitä tapahtui. Näitä asioita ei kannata salailla, se ei ole häpeä.

Meillä on oma pieni perheemme, jota rakastan yli kaiken; isi, äiti ja pieni iloinen tyttö, mutta sydämessäni on aina myös paikka syntymättömälle lapsellemme. ♥

2 kommenttia:

  1. Voi <3
    Nyt vasta luin tämän enkä enää ihmettele miksi sinusta ei ole hirveästi kuulunut.
    Koskaan ei saisi sanoa että tietää miltä toisesta tuntuu. Siksi sanonkin vain että itkun määrää en itsekään voinut kuvitella silloin kun ensimmäinen pienokaiseni ei saanut elää niin kauan että olisi saanut syntyä

    VastaaPoista