torstai 22. toukokuuta 2014

Koko perhe viimein kotona!

Onpas aika mennyt hujahtaen. Huh!


Viime kirjoittelusta on aikaa päälle kaksi viikkoa, tarkasti santtuna 15 pvää, siis saman verran kun meidän pienellä Neidillä on ikää.
Eli viime kirjoittelussa ilmitulleet supistukset johtivat siis lopulta sairaalaan lähtöön puolenyön jälkeen ja Neiti tuli maailmaan keskiviikkona 7.5. klo 5.38, painoa oli 3525 g ja pituutta 50 cm. Ja nyt, vaikka välillä on aikaa ollutkin, niin pieniä rauhallisia hetkiä ei ole vaan jaksanut käyttää koneella istumiseen. Monesti olen miettinyt, että tänne tulen kirjoittelemaan kuulumiset, mutta aina iskee väsähdyt/kiinnostuksen puute/tjs. Mutta jos tänne nyt pienen kertomuksen kerron.

Nämä pari viikkoa on olleet todellakin mullistavia ja toiminnan täyteisiä: täynnä ihania ilon hetkiä, mutta täytyy myöntää että on tullut itkettyäkin enemmän kuin koskaan kuvittelin.

Neiti siis päätti tulla maailmaan keskiviikko aamuna (synnytyskertomuksen voisin kirjoittaa jokin toinen kerta, nyt en sitä jaksa alkaa vielä kirjoittelemaan) ja hän olikin oikea kkympin tyttö: ääntä siis lähti heti maailmaan tultuaan ja kaikki muukin oli kunnossa. Mammakin voi hyvin, vaikka synnytyksessä olikin tullut pari pientä kömmähdystä, mutta onneksi niille jaksaa jo nauraa ja siitä toimenpiteestä jäi kuitenkin hyvä maku suuhun. Päästiin osastolle toipumaan ja kaikki näytti menevän oikein hyvin; neiti imi hyvin sekä minullakaan ei ollut mitään onglmia. Perjantaina päästiin sitten kotiin; viimeisessä lääkärin tarkastuksessa neidin bilirubiiniarvot olivat vaan pikkuisen korkeammat kuin keskiverrosti, mutta silti hyvin normaalin rajoissa. Myös vasen solisluu oli mutkalla, mutta ei poikki ja sille ei alettu mitään tekemään koska se korjaantuu ajan kanssa. Niin on jo tapahtunut, enää mutkaa ei kuulemma huomaa, sanoi lääkäri. Kaikki siis kunnossa ja onnnellinen isä tuli hakemaan perheen naiset kotiin.
Kotiarki alkoikin hyvin; aikataulutusta vaan piti vähän petrata, kun muksu kuitenkin tarvitsi/tarvitsee tietyin välein ruokaa, niin kyllä sitä huomaa että monia asioita pitää miettiä moneen kertaan miten ja milloin mikäkin kannattaa tehdä. Mutta siinä sitä sitten viikonloppua vietettiin perheenä,, opeteltiin toistemme tavoille ja kaikki oli ihmeellistä mutta samalla kummallista. J oli sanonut pomolleen, että aloittaa isyysvapaansa maanantaina ja pitää kaikki kolme viikkoa yhteen pötköön, eli toukokuun loppuun asti on vapaalla.
Lääkäri oli sanonut viimeisessä tarkastuksessaan, kun neidin paino ei vielä ollut nousuun päin, että seuraavan viikon alkuun pitää saada painokontrolli neuvolaan. Joten minähän varasin tiistaille kontrolli ajan ja se oli sitten samalla neuvolan kotikäynti. Neuvolatäti tuli tänne ja siinä sitten puhuttiin kaikesta; miten on arki alkanut sujumaan, miten mitäkin asioita hoidetaan, miten lapsen kanssa toimitaan yms. Neitikin tarkastettiin ja vaikutti ihan normaalilta, ei ollut mitenkään erikoisen keltainen iholtaan, oli virkeä ja vaati ruokaa äänekkäästi. Kaikki normaalin vauvan ominaisuudet siis. Ainoastaan paino oli huolena, se kun oli vain laskussa. Työpaikalleen (nvolaan) takaisin päästyään neuvolanhoitaja soitti ja kehottin käymään lasten päivystyksessä mittauttamassa ihan varmuudeksi bilirubiiniarvot, koska painonpudotus oli syntymäpainosta n. 15%, normaali painonpudotus on n. 7,5 % ja se alkaa nousemaan ylensä pari päivää syntymän jälkeen. Nyt oli syntymästä jo melkein viikko!
Lähdettiin siis lasten päivystykseen ja bilit mitattiin. Kotiin päästiin samantien ja sanoivat että soittaavat meille tulokset parin tunnin päästä. Itsellä oli todella optimistinen olo (kuten aina) ja suunniteltiin jo seuraavanpäivän kajaanin isovanhempien käyntiä, mutta pettyä saatiin ja pelästyttiinkin oikein kunnolla. Illalla n. klo 20 tuli soitto sairaalasta ja käskivät heti osastolle, bilit oli pilvissä!
Nopeasti takaisin sairaalaan ja siellä oli sitten lääkärintarkastus ja siitä sitten osastolle. Päädyttiin lopulta lasten neurologiselle puolelle, kun muualle ei mahduttu ja neiti riisuttiin vaippasilleen ja kolme sinivalolamppua laitettiin porottamaan neitiä. Yksi yli sinivalotyyly, toinen erillinen liikuteltava lamppu ja kolmas itsehoitopöydän päällä kiinteästi porottava lamppu. Yleensä normaali tilassa hoidoksi riittää yksi valo, mutta meillä niitä oli siis kerralla kolme ja samalla neiti oli tipassa! Tämä ehkä kertoo jo jotain asian tilasta. Illalla otetut biliarvot olivat jotain 380 tienoilla, ihan tarkasti en muista. Osastolle päästyä labrasta tulivat ottamaan uudet näytteet ja niiden tuloksia jäätiin sitten odottelemaan. Minä sain jäädä osastolle yöksi mutta J joutui kotiin ja toisaalta jonkun piti kissat ruokkia.
Kun sairaalaan uudestaan tultiin, niin olin minä jo kotona pillahtanut ensikerran itkuun, sen jälkeen vähän väliä pillittänyt neidin takia. Tunteet ja pelko kyllä raastoi rintaa ja kunnolla. Yöllä joskus klo 2-3 kaksi lääkäriä ja pari hoitajaa marssii huoneeseemme, jossa minä ja napero oltiin, Olin itkuiltani saanut viimein unta ja nukkunut ehkä jo jopa 15 min kun lääkärit tulivat. He kävivät suoraan asiaan ja sanoivat, että biliarvot olivat vielä kohonneet ja nyt olivat päälle 400. Jos jatkaisivat samaa rataa tai eivät laskisi tarpeeksi hyvin, niin joutuisi aamulla veren vaihtoon! APUA! Voitte vaan kuvitella sitä tunnemyrskyä! Nytkin kun sitä muistelee, niin silmät alkaa kostumaan. Kuinka paljon ihminen voikaan itkeä yhden yön aikana?! Nyt tiedän siihen vastauksen, eikä se rakas olkapää ollut vieressä tukena. Kauhulla odottamaan aamun labroja jotka tultiin ottamaan klo 6 ja tulokset tulivat n. kahden tunnin kuluttua.

Kolmen lampun alla.

Enää yhden valon loisteessa.
Äidin rakkauspakkaus! <3 Siteet silmmillä on ns. aurinkolasit. Valot todellakin olivat niin kirkkaat, että silmät oli pienellä suojattava. 
Ensin meni koko yö itkien surua, pelkoa, kauhua ja sitten kuulen että arvot askeneet huomattavasti ja veren vaihtoa ei tarvitse tehdä! Lisää kyyneliä! Mutta tällä kertaa onnesta ja helpotuksesta. Edelleenkin pelko ja tietämättömyys pyöri sisällä, mutta nyt oli joukossa jo iloakin. Mutta ei se kyyneliä tyrehdyttänyt. Pikkuisenkin tunnetta peliin, ihan vaan neitiä katsomalla tai vaikka kun J aamulla tuli takaisin sairaalaan, niin minä pillitin. Ikinä en kyllä niin paljoa ole itkenyt. Peiliin ei olisi kannattanut katsoa, naapa oli punaisempi kuin paloauto ja silmät niin turvoksissa, että hyvä jos auki sai. Ihan turpiin saaneen näköinen mutta kuka välittää!
Neiti oli vuorokauden kolmen valon alla, sitten vuorokauden kahden valon alla ja lopulta yhden valon alla enää. Perjantai aamuna viimeinenkin valo otettiin pois ja tyttsyä sai sylitellä niin paljon kuin haluaa. Valojen päälläollessa neidin sai ottaa pois niihen alta vain puoleksitunniksi kerrallaan, eli syötön ajaksi. Hoidossa ollessa selvisi myös, että minun maitomäärät eivät olleet olleet neidille riittävät, vaan bilien kohoaminen oli osittain nestehukan syy. Mutta mistä sen voi tietää, kun neiti ei vaatinut enempää, vaan aina nukahti syliin tyytyväisenä syötön jälkeen. Ja kun tississä ei mittaria ole, niin vaikea sitä on arvailla paljonko neiti oikeasti söi. Nyt syömisiä seurattiinkin sitten tarkasti. Ensimäisenä tarjosin aina rintaa, ennen jä läkeen rinnallaolon neiti punnittiin (ns. syöttöpunnitus) josta selvisi paljonko oli maitoa mennyt. Sitten sen mukaan annettiin korviketta. Paino saatiinkin hyvin nousuun ja vatsakin alkoi toimimaan kunnolla. Bilit pääsi tulemaan ulosteen mukana pois kehosta ja sekin laski arvoja huomattavasti. Perjantaina asiat olivat jo todella hyvin, kun valot sammutettiin, mutta meidän piti jäädä silti viikonlopun yli tarkkailuun, ettei nedillä vaan ole ruuanimeytymis ongelmia, laktoosipitoisista tuotteista johtuvaa tai muuta. Ei onneksi ole, ihan kaikki sopivat masulle. Perjantaina oli lääkäri myös sanonut, että kotiin päästään kun syntymäpaino on saavutettu. Maanantai aamula painoa oli 3400 g, eli 125 g puuttui, mutta lääkäri oli niin tyytyväinen painonnousuun ja uskoi, että nyt selviämme kotona ja kaikki muukin tuntui olevan kunnossa, että uskalsi päästää meidät kotiin. Painokontrolliin tosiaan määräsi kaksikertaa viikossa niin kauan kun syntymäpaino saavutettu ja sitten tarvittaessa vielä kerran viikossa. Neuvolasta varasin sitten torstaille ajan ja nyt on sielläkin käyty, mutta siitä lisää kohta.

Isin sylissä! <3 Rakkaani!
Pullon pohja melkein koko pään kokoinen, vain simmut pilkistää pullon takaa. <3
Nuo silmät on vaan jotain niin ihanaa. Kädessä näkyy vielä tippa. Pieni ensituttikin vaikuttaa niin isolta.
Päivänä jolloin pääsimme viimein kotiin. 
Kotiin siis päästiin maanantaina syömään jo lounasta ja siitä alkoi taas kotiarjen opettelu.
Neiti oli aiemminkin virkeä ja osasi vaatia ruokaa yms, mutta kyllä nyt on vielä virkeämpi ja määrätietoisempi. Kyllä eron nyt huomaa, mutta eihän sitä silloin edes tiennyt että jokin on vialla.
Ruokarytmi on säännöllinen ja maitoa kyllä menee; ensin ollaan rinnalla, sitten saadaan pullosta loput ja minä vielä pumppaan rinnat tyhjiksi seuraavaa ruokaa varten ja samalla koitan josko maidon tulo lisääntyisi tai edes säilyisi. Äidin maito kun on kuitenin paras "rokotus" naperolle.
Kajaanin isovanhemmat käväsivät moikkaamassa neitiä eilen (ke) illalla. Olipas mukava nähdä heitäkin pitkästä aikaa.
Tänään sitten oli se neuvoja ja painokontrolli ja HUMPS! Paino oli noussut maanantai aamusta 190 g! Eli painoa oli 3590 g, eli syntymäpaino ohitettu! Ihanaa! Otettiin kuitenkin vielä yksi painokontrolliaika ensiviikon perjantaille ja sitten siitä puolentoistaviikon päästä onkin 1 kk neuvolalääkäri.

Nyt siis tuntuu että kaikkien alku vaikeuksien ja koettelemusten jälkeen alkaa asiat olemaan kohdillaan ja kunnossa. Onneksi! Ja neidillekään ei jäänyt mitään oireita tai tullut vahinkoja korkeiden arvojen takia. Nyt siis voidaan huokaista ja hymyillä. Mutta oli kyllä kunnon säikäytys.

Tällä hetkellä pikkuinen nukkuukin sitterissään tuossa vieressä. Noin puolentoistatunnin päästä olisi taas ruoka aika ja sitten mennään nukkumaan koko porukka. Seuraava herätys on sitten kolmelta ja aamulla noustaan syömään klo 6-7.

Posti toi ihanalta ystävältä onnittelukortin ja neiti sai ihanan lelun samaisessa paketissa. Kiitos S ja J, oikein osunut lahja. :)



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti